Valmistuneen mentorin ajatuksia mentorikoulutuksen annista

Share

Vieraskynä-kirjoittajana varhaiskasvatuksen opettajien mentorikoulutuksessa mentoriksi valmistunut Heta Flyktman.

Kuluneen vuoden aikana olen saanut olla osa Tampereen yliopiston järjestämää Mentorointia vakassa -kärkihanketta osallistumalla Varhaiskasvatuksen opettajista mentoreita (10 op) -koulutukseen. Oma mentorointiryhmäni on aloittanut tapaamisensa, eli varsinainen mentorointi on vasta alullaan, mutta tähänastinen matka tuntuu jo itsessään arvokkaalta kokemukselta.

Kymmenen vuotta sitten, kun valmistuin lastentarhanopettajaksi, sain kasvaa opettajuuteen kokeneempien lastentarhanopettajien hellässä, mutta määrätietoisessa ohjauksessa. Kymmenessä vuodessa varhaiskasvatuksen työkentällä on kuitenkin tapahtunut paljon muutoksia. Moni varhaiskasvatuksessa työskentelevä varmastikin kokee, että työtahti on tiivistynyt, samalla kun työn vaatimustaso ja työhön liittyvät epävarmuustekijät ovat lisääntyneet.

Mentorikoulutuksen aikana olen pohtinut paljon sitä, miten voisin omassa työssäni edistää sellaisen työympäristön muodostumista, johon myös uudet varhaiskasvatuksen opettajat ja opettajaksi opiskelevat kokisivat olevansa tervetulleita. Mentorikoulutus on vahvistanut käsitystäni siitä, että varhaiskasvatustyön keskiössä on vuorovaikutus. Jotta lapsen kuuleminen arjen pyörteissä olisi mahdollista, edellyttää se toimivaa tiimityöskentelyä ja koko päiväkodin yhteistä työtä. Uskon, että uuden työntekijän vastaanottaminen työyhteisöön heijastaa aina myös laajempaa kuvaa työyhteisön hyvinvoinnista ja yhteistyön mahdollisuuksista. Sellaisten vuorovaikutusympäristöjen kehittäminen, joissa työyhteisön oppimista ja kehittymistä tuettaisiin, olisikin ensisijaisen tärkeää. Siksi toivoisin, että jokaisella varhaiskasvatuksen opettajalla, kokeneella tai vasta uraansa aloittelevalla, olisi mahdollisuuksia tuetusti pohtia omaa työtänsä ja siinä tapahtuvaa monipuolista vuorovaikutusta.

Koen, että etäisyyden ottaminen omasta työstä, ja ajatusten siirtäminen välittömistä arjen tapahtumista laajempaan kuvaan, on yksi ammatillisen kehittymisen edellytyksistä. Mentorikoulutus on tarjonnut minulle mahdollisuuden pysähtyä. Mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan omaa työtä, sekä jakamaan ajatuksia työn tekemisestä muiden ammattilaisten kanssa. Samanlaisia pysähtymisen ja vertaistuen hetkiä pyrin muodostamaan myös omassa mentorointi -ryhmässäni tämän syksyn ja ensi kevään aikana. Näen kuitenkin mentoroinnin merkityksen laajempana; jotta voisimme kehittää yhä toimivampia varhaiskasvatuksen työyhteisöjä, on niiden aktiiviselle kehittämiselle luotava työalustoja. Näkisin, että mentorointi voi jatkossa toimia tällaisena työmenetelmänä myös laajemmin varhaiskasvatuksen työkentällä.